Taiteilijan asemasta ja työllistymisestä

Taiteilijan elinkeino ja työllistyminen ei ole yksiselitteinen eikä monestikaan kovin suoraviivainen asia. Suomessa taiteilijoita koulutetaan työllistymiseen nähden erittäin paljon; työmarkkinoilla vallitsee epätasapaino tarjolla olevan työn ja tekijöiden määrän välillä. Taiteilijan urapolku on usein varsin mutkikas ja jopa kivikkoinen, kun luovaan työhön käytettävä aika meneekin kohtalaisesta elintasosta kiinni pitämiseen. Myös eläkettä taiteellisesta työstä kertyy hyvin vähän, jos ollenkaan. Työllisyysjärjestelmä johtaa pahimmillaan noidankehään, jossa taiteilija menettää oikeutensa harjoittaa omaa elinkeinoaan. Olisi siis enemmän kuin aiheellista lisätä tietoisuutta taiteilijoiden asemasta työmarkkinoilla.

Vastoin ehkä yleistä oletusta, lähes poikkeuksetta taiteilijat kouluttautuvat erittäin korkeasti. Taiteen edistämiskeskuksen tutkimuksessa ilmenee, että vuonna 2010 taiteilijoista 49% oli suorittanut alan korkeimman tutkinnon ja 49% vähintään kolmannen asteen ammatillisen tutkinnon. Vaikka teoriassa alalle kouluttautuminen ei ole pakollista, hyvin vähässä ovat ne, jotka ilman koulutusta ovat onnistuneet vakiinnuttamaan asemansa kulttuurin kentässä. Ehkä alan kilpailullisuus ja ”taidepörssin” epämääräiset suhdanteet ovat luoneet tilanteen jossa koetaan, että näyttöä on pakko löytyä myös paperilta.

Korkeasta koulutustasosta sekä työhön käytettävästä ajasta huolimatta taiteilijan tulotaso on kuitenkin matala ja epävakaa. Alaan vähemmän perehtyneeltä voikin jäädä huomioimatta se, että taiteellinen työskentely pitää sisällään muutakin kuin itse taideteoksen tekemisen. Päälle päin näkyvän, taiteellisen hankkeen materiaaliseen muotoon toteuttamiseen käytettävän ajan taustalle kätkeytyy paljon pohjatyötä. Taidetta työstetään myös työhuoneen ulkopuolella ajatuksen tasolla: havaintoja tehdään niin sisäisestä kuin ympäröivästä maailmasta. Näistä syntyvien ideoiden jalostaminen on osa työn filosofista puolta. Toisaalta, milloin tällainen työskentely on aktiivista on vaikeaa määrittää ja sen tarkoituksellisuus vaihtelee paljon yksilön tasolla. Siksi on ymmärrettävää että niille, joille taiteellinen työskentely näkyy etäisenä, aihetta voi olla hankala käsitellä.

Itse ideoiden prosessointi ja toteuttaminen ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu taiteilijan työssä. Työaikaa vievät materiaalien hankkiminen, työn jälkeinen siivoaminen ja välineiden huolto. Ajan hermolla oleva taiteilija pyrkii jatkuvasti myös jatkokouluttautumaan, uudistumaan ja kehittymään niin henkisellä tasolla kuin kädentaidoiltaankin. Verkostoituminen ja uusien mahdollisuuksien etsiminen kuuluu taiteilijan työhön, mikä edellyttää kuulumista yhdistyksiin ja liittoihin, jotka ollessaan taiteilijan tukena ja verkostona voivat tuoda myös omia, järjestötoimintaan liittyviä vastuita. Lukemattomien apurahahakemusten laatiminen ja näyttelyihin sekä gallerioihin hakeminen kuluttavat myös aikaa ja energiaa, puhumattakaan itsensä markkinointiin liittyvistä asioista. Käytännössä taiteilija on siis täysin itse vastuussa kaikesta. Kyseinen aihe pitää sisällään niin monia asioita, että rupeamme jatkossa käsittelemään sitä pala kerrallaan täällä seuran blogissa.

Nykyinen tilanne on tehnyt pelkästään taiteella itsensä elättämisen suurimmalle osalle lähes mahdottomaksi. Usein taiteilijan on turvauduttava taiteellisen työskentelyn lisäksi sitä sivuaviin töihin, kuten opetukseen, mutta joskus myös täysin erillisiin ei-taiteellisiin töihin, jotta mm. perheen elättäminen ja/tai taiteellisen työn rahoittaminen olisi mahdollista. Taiteilijana toimiminen edellyttää yhä useammin kokonaisvaltaista moniosaamista. Työmarkkinoilla tarpeen ovat laaja-alaisuus taiteellisessa työssä, omien vahvuuksien kehittäminen, markkinoiden luominen, taloussuunnittelu ja verotuskäytäntöjen tuntemus ainakin niissä tapauksissa, kun kyse on itse itsensä työllistävästä taiteilijasta.

Verratessa eri alojen ammattiasemaa, taiteen puolelta löytyy ehkä eniten hajontaa ja vaihtelevuutta. Ammattiasema eli työmarkkina-asema merkitsee sitä, toimiiko taiteilija yrittäjänä, palkansaajana, freelancerina vai vapaana taiteilijana. Suomessa on ammattiasemaan, vakuutuksiin ja ansaintaan perustuva järjestelmä, jossa tärkein ero tehdään sen välillä, onko henkilö palkansaaja vai yrittäjä. Taiteenala on keskeinen taiteilijan työmarkkinaan vaikuttava tekijä. Usein taiteilijalla voi olla kuitenkin useita eri työmarkkina-asemia yhden vuoden aikana ja ne ovat usein päällekkäisiä ja/tai vaihtuvia.

Yleisesti taiteilijoista vähän reilu kolmasosa kokee taiteellisen työn tärkeimpänä tulonlähteenä pitäen sisällään palkat ja palkkiot. Tämä pätee kuitenkin enemmän niihin taiteilijoihin, jotka toimivat työsuhteessa tai yrittäjänä. Vapaiden taiteilijoiden, kuten kuvataiteilijoiden piirissä kuitenkin taiteellisen työn rinnalle lähes yhtä tärkeäksi tulonlähteeksi nousee apurahat. Kuva- ja kirjallisuustaiteen alalla vapaiden taiteilijoiden määrä on noussut hieman viime vuosina, johon on vaikuttanut lisääntynyt myönnettyjen apurahojen määrä. Ensitöiksi apurahojen avulla työskentely saatetaan mieltää taiteelliseksi työksi. Verratessa muihin tulonlähteisiin avustus on kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että se ei ole veronalaista. Taiteilijat voivat hakea apurahaa ja muuta tukea useista eri lähteistä, joista tärkeimmät ovat mm. valtion taidetoimikuntalaitos valtakunnallisine ja alueellisine taidetoimikuntineen ja yksityisten säätiöiden ja rahastojen osalta Suomen Kulttuurirahasto ja sen maakunnalliset rahastot. Myös kunnat ja kaupungit myöntävät tukea taiteelliseen työskentelyyn ja erilaisiin hankkeisiin.

Apurahakauden jälkeen taiteilijan on myös mahdollista ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi sekä nostaa työttömyysetuutta. Kuitenkin esimerkiksi alaan liittyvässä, kuten opetustyössä sosiaalietuudet kuten työterveys ja kertyvä eläke toimivat paremmin kuin taiteilijan ammatissa.

Taiteilijalta vaaditaan muita ammattiryhmiä enemmän itse työnteon lisäksi yrittelijäisyyttä sekä erilaisia selviytymiskeinoja sinnitelläkseen työmarkkinoilla. Yleinen konsensus taiteilijan ammattiasemasta on menossa parempaan suuntaan, mutta edelleen esimerkiksi itse taiteen ja taiteilijuuden määrittelyn tuomat vaikeudet hidastavat muutosta. Yhtenä näkökulmana on esitetty, että jos taide olisi taloudellisesti kannattavaa se motivoisi väärällä tavalla alalle pyrkiviä ja taide menettäisi merkityksensä. Kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa liian usein taiteilija pystyy harjoittamaan elinkeinoaan vain sivutoimisesti ja pahimmassa tapauksessa jopa luopumaan siitä kokonaan. Positiivista kuitenkin Suomessa ja pohjoismaissa on taiteen julkisen rahoituksen malli. Saattaisi kuitenkin olla syytä pohtia, miten avustusten määrät jakautuvat ja kohdentuvat. Tarvetta olisi myös instanssille, joka yhtenäistäisi kulttuurialojen ammattiasemaa.

Onneksi paikalliset yhdistykset, kuten Hämeenlinnan Taiteilijaseura ovat toimineet ja tulevat toimimaan taiteentekijöiden tukiverkkona myös työllistymiseen liittyvien ongelmien edessä. Seuran on mahdollista tarjota taiteilijan työelämään valmentavaa toimintaa, josta hyötyvät niin taiteellisen uransa alkutaipaleella olevat kuin kokeneemmatkin taiteilijat. Tällainen toiminta toteutuu vain, jos toiveita ilmenee jäsenien suunnalta, otathan siis yhteyttä meihin. Myös kaikkiin kysymyksiin liittyen työllistymiseen, apurahoihin, veroasioihin, sosiaali- ja työttömyysturvaan vastataan. Näissä auttaa puheenjohtaja Minttu Saarinen minttu@minttusaarinen.com. Kehittämistoiveita voi lähettää taiteilijaseuran toimistolle hts.toimisto@gmail.com, jonka takana vastaavat Ira Rantanen ja Laura Forsberg.

Terveisin,

Laura Forsberg
Hämeenlinnan Taiteilijaseura ry
yhdistysavustaja

Lähteinä on käytetty Taiteidenedistämiskeskuksen (Taike) vuonna 2011 julkaistua tutkimusta taiteilijan asemasta, sekä OKM:n kulttuuripolitiikan strategiaa 2025.